Isi alakynnessä?

Se oli maanantai 16.3 kun hallitus kertoi ottavansa  poikkeuslain käyttöönsä. Sinä päivänä me otimme myös Nellin pois päiväkodista. Päiväkodista johon Nelli oli juuri kerinnyt tottua. Tottua ajatukseen, että ei vanhemmat sinne lasta hylkää vaan sieltä haetaan aina myös takaisin kotiin. Tottua päiväkodin hoitajiin sekä uusiin kavereihin. Rytmiin mitä päiväkodissa elettiin. Kaikkeen siihen mitä päiväkoti tuo tullessaan. Sitten tuli korona joka käytännössä pysäytti koko maailman.  Niin se pysäytti myös Nellin päiväkoti taipaleen siltä erää. Kyllähän päiväkodit oli auki koko aika, mutta ne ketkä pystyi lapsen pitämään kotona tuon ajan oli suositeltavaa. Vaimolla onneksi alkoi äitiysloma niin pystyttiin pitää Nelli kotona. Ensin ilmoitimme, että Nelli on alkuun viikon poissa, kun ei tiedetty miten tilanne kehittyy. Sitten kuukauden ja loppujen lopuksi Nelli oli viisi kuukautta pois päiväkodista. Olisi varmaan vieläkin, jos meille ei olisi sanottu, että Nelli menettää päiväkotipaika...

Multa on usein kysytty, että olenko muuttunut isäksi tullessani ja jos olen niin miten. Olen miettinyt sitä monesti ja olen huomannut muutamia asioita, joissa olen muuttunut. Yksi asia on tietynlainen avoimuus ja rohkeus. Hyvä esimerkki on tämä blogin kirjoittaminen. En usko, että olisin koskaan, ikinä missään tilanteessa alkanut kirjoittaa minkäänlaista blogia, jos en olisi tullut isäksi. Toinen asia on varmasti jonkinlainen muiden ihmisten blokkaaminen näkökentästä, jos olen lasten kanssa jossain. Olen aina ajatellut, että mitä muut ihmiset musta ajattelevat, jos teen jotain hassua julkisella paikalla. Sekin kuulostaa ihan tyhmältä ajatukselta, koska mitä sitten? Ei ne varmasti tule enää koskaan näkemään mua missään niin miksi sillä olisi yhtään mitään väliä.  Mun vaimo on luonteeltaan heittäytyjä ja sellainen iloinen luonne, joka saattaa kesken kauppareissun alkaa laulamaan jotain ja sit hän saattaa mulle tokaista, että laula mukana. " En vittu varmasti, joku näkee ja kuulee...