Isi alakynnessä?

Nelli hyppii olohuoneen matolla ja hokee lausetta; "No more monkeys jumping on the bed". Kuuntelen tarkasti ja kysyn, että mitä Nelli sanoit äsken? "No more monkeys jumping on the bed"  hän katsoo mua, kuin tyhmää ja toistelee tuota lausetta. Käännän katseen vaimoon, enkä kerkiä edes kysyä vielä mitään, kun vaimo pudistaa vaan päätään ja levittää kädet. Tarkoittaen siis sitä, että mikään Nellin kohdalla ei yllätä enään. Ei edes se, että hän tietää 2 vuotiaana  enemmän englannin kielisiä sanoja, kuin isänsä 10 vuotiaana. Ei se tietenkään nyt ihan täydellisesti ole lausuttu, mutta tarkasti, kuin kuuntelee sieltä voi oikeasti erottaa noita sanoja. Mistä Nelli on sitten oppinut tuon lauseen? YouTubesta. Se on itseasiassa video, jossa pienet apinat hyppivät sängyllä ja vuorotellen yksi apina tippuu sängyltä alas, jonka jälkeen apinoiden hoitaja soittaa lääkärille ja lääkärin ohje on, että ”no more monkeys jumping on the bed”. Kuulostaa todella tyhmälle, mutta tälläkin vi...

Kello herättää 4.45. Vaistomaisesti nappaan puhelimen yöpöydältä käteen ja hiljennän sen. Vaikka on pilkkopimeetä niin tiedän sentilleen missä kohti yöpöytää puhelin on. Sekunnissa herätys on jo hiljennetty ja mies ylhäällä. En ole murtovaras, mutta osaan kuvitella heidän hiipivän tismalleen samalla tavalla miten mä hiivin makuuhuoneesta pois kohti alakertaa. Kello 4.46 mä olen jo alakerrassa. Mulla on sellainen paha tapa, että kun ei ole mitään herätystä ja kaikki me herätään samaan aikaan niin mä en vaan saa itseäni ylös sängystä. Vaikka vaimo on meistä se väsyneempi, niin hän on aina ensin touhuamassa lasten kanssa alakerrassa, ennen kuin mulla on edes silmät kunnolla auki. Mitä vanhemmaksi mä olen tullut sitä hitaammin mä käyn aamuisin. Paitsi silloin, kuin kello herättää kukonlaulun aikaan ja on pakko toimia nopeasti. Kiukkuinen vaimo ja huutavat lapset on meinaan aika hyvä motivaattori ripeään toimintaan. Mulla on aina varmuuden varalta varsinaisen herätyksen lisäksi toinen herät...

Herään hiestä märkänä. Hapuilen puhelinta yöpöydältä katsoakseni paljonko kello on. Raotan toista silmääni varovasti auki, ikäänkuin pihistäisin yön NHL tuloksia ottelu kerrallaan. Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan tulosten tarkastamisesta vaan mahdollisen kankkusen kovuudesta. Toinen silmä varovasti auki. Hetken aikaa mietin, että missä olen. Pieni jyskytys tuntuu ohimolla. Kello näyttää toisella silmällä katsottuna 10.14. Läheltä kuuluu tuhinaa. Käännyn ympäri ja vain selkä näkyy. Meinaan saada sydänkohtauksen, kun joku hakkaa ovea ja huutaa huonolla suomen kielellä jotain siivouksesta. Samalla, kun saan juuri ja juuri molemmat silmät auki, kajareista kajahtaa veret seissauttavan kovalla äänellä ”arvoisat risteilymatkustajat Viking Mariella saapuu Helsinkiin noin 15 min kuluttua”.  Ah - nuo ihanat nuoruusvuoden Ruotsin risteilyt, joita on kiva muistella sillä hetkellä, kun vauvalla on paskat tullut vaipasta läpi jota on hiuksissa saakka ja samaan aikaan taapero huutaa keittiöss...

Kesä meni ja syksy tuli. Taas ihan yhtäkkiä. Mä en tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin se syksy vaan tulee aina sieltä ihan puskista ja yhtäkkiä on pimeetä, märkää ja kaikkia ärsyttää. Mua ainakin. Mun mielestä aina voisi olla kesä. Tai sitten talvi, mutta eipä täällä etelässä enää taideta kunnon talvia enää saada. Viime talvena taisi sataa joku viisi kuukautta putkeen vettä. Mutta syksyn voisi skipata kokonaan. Paitsi mun synttärit, jotka on syyskuun loppupuolella, mutta muuten. Paitsi, että Nelli ilmoitti, että isin synttäreillä ei saa sitten laulaa. Nelli täytti heinäkuussa kaksi vuotta ja laulettiin tietenkin synttärisankarille ja hän hämmentyi siitä niin paljon, kun kaikki tuijottaa häntä ja laulaa. Nyt sitten ei lauleta enää. Ei hänen synttäreillä eikä isinkään.  Mulla on jostain syystä ollut huomattavan vaikeata kirjoittaa sekä päivittää mitään. Todennäköisesti sekin johtuu syksyisestä masennuksesta ja pimeydestä. Ajattelin nyt, kuitenkin kertoa vähän kuulumisia tänne. Nelli...

Se oli maanantai 16.3 kun hallitus kertoi ottavansa  poikkeuslain käyttöönsä. Sinä päivänä me otimme myös Nellin pois päiväkodista. Päiväkodista johon Nelli oli juuri kerinnyt tottua. Tottua ajatukseen, että ei vanhemmat sinne lasta hylkää vaan sieltä haetaan aina myös takaisin kotiin. Tottua päiväkodin hoitajiin sekä uusiin kavereihin. Rytmiin mitä päiväkodissa elettiin. Kaikkeen siihen mitä päiväkoti tuo tullessaan. Sitten tuli korona joka käytännössä pysäytti koko maailman.  Niin se pysäytti myös Nellin päiväkoti taipaleen siltä erää. Kyllähän päiväkodit oli auki koko aika, mutta ne ketkä pystyi lapsen pitämään kotona tuon ajan oli suositeltavaa. Vaimolla onneksi alkoi äitiysloma niin pystyttiin pitää Nelli kotona. Ensin ilmoitimme, että Nelli on alkuun viikon poissa, kun ei tiedetty miten tilanne kehittyy. Sitten kuukauden ja loppujen lopuksi Nelli oli viisi kuukautta pois päiväkodista. Olisi varmaan vieläkin, jos meille ei olisi sanottu, että Nelli menettää päiväkotipaika...

Taas yksi päivä lähenee loppuaan. Vaimo laskeutuu portaita alas nukuttamasta Nelliä. Tutun vaistomaisesti, mutta niin turvallisen tuntuisesti kietaisee vauvan syliinsä ja ruokkii hänet. Sitä ennen hän on antanut Nellille iltapuuron, vaihtanut vaipan, yöpuvun sekä pessyt hampaat. En tiedä onko joku äiti vaihe menossa Nellillä, mutta nykyään se ei anna mun tehdä mitään. Vaikka, kuinka yritän niin äiti kelpaa vaan. Todella turhautunut olo, kun itse haluaisi tehdä työpäivän jälkeen kaiken minkä vaan pystyy, mutta Nelli vaan huutaa, että äiti äiti. Toivottavasti jotain ohimenevää.  Vauvakin nukahtaa viimein yöunille. Sentään hänen vaipan ja yöpuvun saan vielä vaihtaa. Toistaiseksi ainakin.. En tiedä sääliikö sitten äitiä, mutta jostain syystä aina mun vaihtovuorolle sattuu se isoin tuotos. Kello on vähän yli yhdeksän ja viimein talossa on hiljaista. Istutaan sohvalla ja avataan telkkari. Vivia haukottelee ja kysyy ääneen, että ”miksiköhän mä olen väsynyt?” Siis äiti, joka nukkuu parhaim...

Moi, oon Vivia, vaimo. Mä oon se joka tässä tarinassa ei ole alakynnessä, lähinnä painona niskan päällä. Tai pallona jalassa. Riippuu päivästä. Me on oltu Nikon kanssa kimpassa yli 11 vuotta, joten koen että oon aika jämpti kertomaan millainen Niko on miehiään, tai isiään. Ja myös sen takia, että suurimmaksi osaksi oon oikeessa, kaikessa.   Niko on mieletön iskä. Eihän siitä pääse. Jengi ostaa isienpäivänä niitä mukeja ja paitoja, missä lukee ”maailman paras isi”, mutta vannon, että noin 74% ostaa sen vain koska ei keksinyt muuta. Meidän tapauksessa Iittalan astiaston sijaan pitäisi olla kasa noita klisee kuppeja, sekä koko perheellä printtipaidat. Kuitenkin lanseeraisin mukin tekstillä ”maailman paras isi, useimmiten, silleen about 360 päivää vuodessa, joskus saa myös huutaa ja menettää hermot, se on ok” ”Ollaankin vitsailtu että Niko ei voisi olla onnekkaampi kun sai mun kaikista rasittavimmista luonteenpiirteistä miniversion” Hyvä luonteenpiirre joka löytyy mun omalta isältä, ku...

Aikaisemmin olen sanonut, että elämän kaksi ihmeellisintä asiaa on raskaus ja synnytys. Nyt lisään listaan kolmannen asian; imetys. Täysin luonnollinen asia mitä on tehty yli vuosisatojen. Silti se on vaan jollain tavalla ihmeellistä, että vauva imee äidin nänniä ja saa siitä ruokaa.  Imetys on vieläpä vauvan kehityksen kannalta elintärkeä asia. Se ei pelkästään ravitse vauvaa vaan se myös suojaa vauvaa erilaisilta haitallisilta mikrobeilta sekä parantaa vauvan vastustuskykyä. Se vahvistaa myös äidin ja vauvan sidettä. Siinä on erilaisia vitamiineja, proteiineja, rasvoja jne.. Todella loogista, mutta silti vaikea ymmärtää, että äidin tissistä tulee tuollaista super ainetta. Mä oon ihan varma, että jos maapallo imis tissiä niin äidinmaidolla torjuttaisiin ilmastonmuutoskin.  Se on myös täysin käsittämätöntä miten paljon sitä maitoa sieltä tulee. Sitä saattaa tulla litratolkulla päivässä. Miten se on mahdollista? Vaimo osti rintapumpun ja pumppaa maitoa meidän pakastimeen ja nyt...

Tässä on nyt kohta kuukausi mennyt, kun vauva syntyi. Tai siis Linnea. Meillähän oli sunnuntaina ristiäiset ja hänestä tuli Linnea Aurelia Pärssinen. Kauniille tytölle kaunis nimi.  Ennen, kuin Linnea syntyi olin kerinnyt olemaan vajaa kaksi vuotta Nellin isinä. Olin oppinut tuntemaan tuon pikkulikan, kuin omat taskuni ja rakastamaan häntä enemmän, kuin mitään muuta koko maailmassa. Nyt, kun Linnea teki kovasti tuloaan aloin vasta tajuta, että kohta olen yhden sijasta kahden lapsen isi. Mielessäni pyöri valtava määrä kysymyksiä, kuten; Osaanko kasvattaa kahta tyttöä? Riittääkö multa rakkautta kahdelle? Pystynkö kohtelemaan heitä tasapuolisesti? Tuntuuko musta oudolta kutsua itseäni isiksi Linnealle, kun olen kaksi vuotta ollut vaan Nellin isi? Linnea syntyi ja PAM! Mä tiesin heti. Tää on mun tyttö ja ihan, kuin hän olisi ollut täällä jo pidempään. Ei tuntunut yhtään oudolta ottaa hänet syliin ja sanoa hänelle, että mä olen sun isi. Se voi kuulostaa tässä tyhmältä, mutta mä oikeasti...

Rutiinit. Tuo mystinen sana, jota ainakin meillä voisi verrata ydinfysiikkaan. Ennen esikoisen syntymää en juuri elänyt rutiinien kautta. Oikeastaan ainut rutiini minkä muistan oli, kun vielä pelasin jääkiekkoa niin laitoin aina oikean luistimen jalkaan ennen vasenta. Mulle oli ihan sama söinkö aamupalan klo 8 vai klo 9 ei se vaikuttanut mun loppupäivään millään tavalla. Ulkopuolisen tai lapsettoman on varmasti vaikea ymmärtää lapsiperheiden rutiineja. En mäkään ymmärtänyt aikaisemmin. En ymmärtänyt miksi kaverin perheessä herättiin jo 8 tai miksi puuro piti syödä 8.30 eikä 9. Nyt ymmärrän. Ja oikein hyvin. On tullut myös opittua kantapään kautta. Onneksi lapset opettavat myös meitä. Ei me voida etukäteen tietää mitkä rutiinit sopivat meille tai pitääkö meillä olla just tuo rutiini, joka Virtasten perheellä on. Meidän täytyy vaan oppia tuntemaan lasten tarpeet ja sitä mukaan rakentaa niistä rutiineja. Nykyään sitä osaa arvostaa omaa aikaa paljon enemmän, kuin ennen lapsia. Mulle...

Lausu tuo otsikko samalla tavalla, kun lausuisit hiekkalaatikolta tutun veisauksen "älä tule paha kakku, tule hyvä kakku" samalla, kun lapiolla taputetaan ämpärin pohjaan ennen, kuin ämpäri nostetaan ja katsotaan minkälainen hiekkakakku sieltä tulee. Tuon otsikon lausuin hiljaa mielessäni, kun Nelli tapasi pikkusiskon ensimmäistä kertaa. Kaikkihan sitä toki jännittää miten uusi sisarus otetaan vastaan. Etenkin nyt, kun Nelli esikoisena on tämän kohta kahden vuoden aikana kietonut pikkurillinsä ympärille niin isin, äidin, mummin, vaarin ja koko muun lähipiirin ja nauttinut jakamatonta huomiota. Pakko silti hieman avata Nellin luonnetta ensin. Nelli ei tietenkään ole mikään hirviö eikä kauhukakara vaan kohta kaksi vuotta täyttävä uhmaiän saavuttanut isin ja äidin silmäterä. Energiaa tuossa tehopakkauksessa on jakaa vaikka ydinvoimalalle. Ja se omatahto. Niin voimakas omatahto, että jos katsotaan yhdessä musiikkivideota ja tanssitaan sen tahtiin niin hän määrää p...

Ihan alkuun haluan kiittää kaikkia teitä tuttuja ja tuntemattomia rohkaisusta ja tsempeistä mitä sain liittyen blogin kirjoittamiseen; KIITOS! En olisi ikinä uskonut, että yli 500 ihmistä lukee tuon ensimäisen julkasun. Olin varautunut siihen, että sen lukee vaimo, anoppi, sisko ja ehkä faija, jos osaa avata linkin Facebookissa. Mutta sitten siihen ihan oikeaan ekaan aiheeseen; Elettiin syyskuuta 2019, tarkemmin ottaen lauantai-iltaa. Vaimon viimeinen äitiyslomaviikko läheni loppuaan. Hän valitteli hieman outoa oloa ja vatsakipua. Jännitystä vain. Pakkohan sen on olla? Maanantaina koittaisi kuitenkin paluu töihin 1,5v jälkeen. Sunnuntai aamuna hän teki varmuuden vuoksi raskaustestin ja tikkuun tuli niin selkeät kaksi viivaa, kuin voi vain tulla. Miten voikin tulla niin monta erilaista tunnetta yhden sekunnin aikana. "mitä helvettiä, nyt jo?! " Raskaus oli kyllä ihan toivottu, mutten arvannut, että maaliin päästään ihan ekalla yrittämällä. Hetken hämmennyksen jälkeen pääll...

7.7.2018 klo 18.22.   Tuona lauantaisena kesäiltana minusta tuli isi. Sitä on mahdotonta sanoin yrittää edes kuvailla miltä se tuntuu, kun kätilö nostaa ruttuisen pienen ihmisen äidin hellään syleilyyn, tai saatikka sitä, kun sain hänet ensimäistä kertaa syliini. Miten on edes mahdollista, että on tuntenut jonkun vaan 1 minuutin ja tiedät sillä samalla hetkellä, että rakastat tuota enemmän, kuin mitään muuta, koskaan ennen. Ensimmäisen kerran, kuin sain hänet syliini, onnenkyyneleet poskella valuen tuijotan tuota ihmettä, samalla, kun kuiskaan hänelle; ”älä pelkää, minä suojelen sinua kaikelta.” Tuona kesänä tuli paljon kuunneltua Arttu Wiskarin versiota – minä suojelen sinua kaikelta. Nyt se kappale tuli jotenkin mieleen. Nyt, 1vuosi ja 10kk myöhemmin meille on minä hetkenä hyvänsä tulossa uusi pikkuneiti enkä malta, että saan myös hänet syliini, kuiskaten hänelle nuo samat sanat.   Tässä blogissa on tarkoitus käydä läpi normaaleja arkipäiväisiä asioita isin näkö...