Synnytys

Synnytys. Elämän yksi ihmeellisimpiä asioita yhdessä raskauden kanssa. Nyt toisessa synnytyksessä mukana olleena jo vähän tiesin mitä tapahtuu milloinkin. Toki tämäkin synnytys oli erilainen ihan jo sen takia, kun elämme keskellä maailmanlaajuista pandemiaa ja kaikkea on rajoitettu, mukaan lukien synnytyksessä mukana olevia tukihenkilöitä. Raskaus meni yli lasketun ja käynnistysaika synnytykselle sovittiin 20.5 klo 9 Espoon sairaalaan. Heitimme Nellin kanssa vaimon sairaalan etuoville, josta hän jatkoi matkaansa kohti synnytysosastoa. Tuntuihan se todella oudolle, että tonne hän nyt menee synnyttämään meidän yhteistä lasta enkä saisi olla alusta asti tukemassa häntä. Ihan vaan sen takia, että puoli vuotta aikaisemmin joku söi lepakon toisella puolella maapalloa. Menimme Nellin kanssa Nellin mummille ja vaarille odottelemaan lisätietoa miten synnytys lähtisi käynnistymään. Tunnin päästä tuli viesti, että tänne jäädään eikä täältä pois lähdetä ennen, kuin vauva on ulkona. Tunnit kuluivat ja sain Vivialta lisätietoa synnytyksen kulusta ja, että supistukset kovenee ja tihenee. Yritin viestien välityksellä häntä tsempata ja olla sitä kautta mukana. Soitettiin me myös yksi videopuhelu. Videopuhelu, jota en hetkeen unohda. Kuvitelkaa tilanne, jossa teidän oma puoliso soittaa teille ja näät puhelimen välitykellä, kun hän ei saa sanoja suusta, kun kyyneleet valuen yrittää kestää supistuksia. En itse pysty edes kuvitella miltä supistukset tuntuvat, saatika sitten kipeät sellaiset, mutta ilmeistä päätellen ne sattuvat. Ja aivan helvetisti. Itse olet monen kilometrin päässä ja yrität sanoa jotain järkevää. Perkeleen Kiina ja villieläintorit.
Neljän jälkeen jätin Nellin mummille ja vaarille ja lähdin kotiin odottelemaan soittoa. Mielessäni kuvittelin, että nyt on pari tuntia tyhjä kämppä, hetken hiljaisuus ja rauha. Olin etukäteen ajatellut, että mikäli tälläinen tilanne tulisi niin tekisin jotain hyvää ruokaa, otan ehkä pikku päikkärit tai katson Netflixistä hyvän elokuvan. Paskat. En mä saanut edes telkkaria auki. Minuutin välein katsoin puhelinta onhan se varmasti auki ja äänellisellä. Klo oli noin 19.30, kun vihdoin ja viimein puhelin soi tiesin jo mitä asia koskisi. Hyppäsin autoon ja kurvasin sairaalaan. Juoksin suoraan hissiin ja neljänteen kerrokseen, missä synnytysosasto on. Aulassa mut pysäytettiin ja kerroin, että vaimo synnyttää. Ohjattiin oikeaan huoneeseen ja sain välittömän tilannekatsauksen. Vauva ei olisi ihan heti vielä syntymässä, mutta ajattelivat, että nyt oli oikea aika soittaa mut paikalle.



Tässä kohtaa vaimolla kivut olivat jo kovat ja päätettiin laittaa selkäydinpuudutus. Millin tarkkaa työtä tekevä anestesialääkäri tuikkaa vaimoni selkärankaan lyijykynän kokoisia ruiskuja ja mä mietin, että miten helvetissä te naiset kestätte tän kaiken. Loputon arvostus teille. Itse välillä kiroilen ja hypin yhdellä jalalla, kun varvas vähän kolahtaa johonkin kynnykseen samalla, kun te puserratte neljä kiloisia ihmisiä teidän sisältä ulos. Huhhuh!


21.30, kun kätilöiden vuoro vaihtui niin näytti jo vääjäämättömältä, että tämä vauva ei ulos tulisi tämän vuorokauden kuluessa. Uudet kätilöt tulivat esittäytymään 21.45 ja katsoivat tilanteen. Juteltiin niitä näitä, kun yhtäkkiä supistukset kovenivat entisestään. Kätilöt sanoivat, että nyt voisit alkaa ponnistamaan. 12 tuntiin ei juuri ollut tapahtunut mitään ja nyt yhtäkkiä vauva olikin jo tulossa. Mieshän tuntee itsensä aika avuttomaksi siellä synnytyssalissa, kun et voi auttaa mitenkään muuten, kuin olla tukena ja yrittää tsempata toista. Toinen huutaa kurkku suorana samalla puristaen sun kättä ja murhaavalla katseella tuijottaa sua suoraan sieluun. Ikäänkuin tää olisi nyt mun vika? Yhdessähän me tämä päätettiin laittaa alulle. Yritä siinä nyt sitten samalla paijata toisen tukkaa ja kuiskata, että" kyllä sä kulta pystyt siihen". Muutaman ponnistuksen jälkeen vauva oli ulkona ja sä odotat vain, koska sieltä pääsee itku, että sä tiedät vauvan olevan hengissä. Oli aivan hiirenhiljaista ja kaikki mahdolliset skenaariot pyörii päässä. Vivia moneen kertaan kerkesi kysyä miksi vauva ei itke? Onko kaikki kunnossa ja kätilöt kyllä koko ajan sanoivat, että kaikki on hyvin. Mitään ei silti kuulu etkä sä edes rekisteröi niitä kätilön sanoja vaan odotat sitä itkua. Siinä ihan oikeasti kesti ehkä vain 4-5 sekuntia, kun vauva alkoi itkeä, mutta ne sekunnit tuntuivat minuuteilta. 

22.16 syntyi pieni prinsessa 


Kätilöt ojensivat prinsessamme ensimmäistä kertaa nähtävillemme. On se vaan uskomaton tunne nähdä oma lapsi ensimmäisen kerran ja miten raavaankin miehen silmäkulmia alkaa kutittaa. Onneksi sain jäädä vielä muutamaksi tunniksi ihastelemaan ja pitämään sylissäni pientä prinsessaa ennen, kuin minut häädettäisiin kotiin ja vaimo ja tyttö jäisivät sinne kahdestaan yöksi. Onneksi kaikki oli kunnossa niin äidillä, kuin tytölläkin ja pääsin hakemaan heidät kotiin jo seuraavana aamupäivänä. Kirjoitan tätä julkaisua sunnuntaina ja yritän miettiä omia tuntoja koko synnytyksestä, mutta mä rehellisesti muistan vain sen hetken, kun kätilöt nostavat vauvan äidin syliin ja näin hänet ensimmäisen kerran. Kaikki muu on hämäränpeitossa. 







Kommentit

  1. Lukiessani sun kokemuksia synnyksestä, tuli omat kokemukset mieleen, kun sinä olit tulossa jo jonkin aikaa ja pyyhin äidin otsaa kostealla pyyhkeellä, äiti tsiigas mua ja tokas vihasesti: vie se rättis helvettiin! 😄 Muistan vieläkin sen avuttomuuden tunteen, niin kai kaikki faijat tossa vaiheessa.

    VastaaPoista
  2. Elämän upeita hetkiä! Hyvin kuvattu, fiilis välittyy lukijalle loistavasti! Valtavasti Onnea koko perheelle 💕

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. hienoja, ikuisia muistoja. Kiitos paljon mukavasta kommentista ja onnitteluista! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lapsen ruutuaika

Parisuhde koetuksella