Elämä loppuu lasten saannin jälkeen?

Herään hiestä märkänä. Hapuilen puhelinta yöpöydältä katsoakseni paljonko kello on. Raotan toista silmääni varovasti auki, ikäänkuin pihistäisin yön NHL tuloksia ottelu kerrallaan. Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan tulosten tarkastamisesta vaan mahdollisen kankkusen kovuudesta. Toinen silmä varovasti auki. Hetken aikaa mietin, että missä olen. Pieni jyskytys tuntuu ohimolla. Kello näyttää toisella silmällä katsottuna 10.14. Läheltä kuuluu tuhinaa. Käännyn ympäri ja vain selkä näkyy. Meinaan saada sydänkohtauksen, kun joku hakkaa ovea ja huutaa huonolla suomen kielellä jotain siivouksesta. Samalla, kun saan juuri ja juuri molemmat silmät auki, kajareista kajahtaa veret seissauttavan kovalla äänellä ”arvoisat risteilymatkustajat Viking Mariella saapuu Helsinkiin noin 15 min kuluttua”. 

Ah - nuo ihanat nuoruusvuoden Ruotsin risteilyt, joita on kiva muistella sillä hetkellä, kun vauvalla on paskat tullut vaipasta läpi jota on hiuksissa saakka ja samaan aikaan taapero huutaa keittiössä kurkkusuorana, että ei halua iltapalaksi puuroa vaan pastaa. 

” tekisi mieli pysäyttää auto moottoritien varteen ja juosta vaan metsään karjumaan”

Multa on kaverit usein kysynyt, että harmittaako, kun jää lasten saannin myötä ns. poikien reissuja väliin eikä voi samalla tavalla mennä ja tulla niin, kuin ennen. Ovat varmaan siinä pelossa, että elämä jollain tapaa loppuu, kun tulee lapsia. Tai, että edes lasten kanssa ei voisi lähteä mihinkään. Tottakai välillä harmittaa. Kyllä mä suoraan sanottuna joskus kadehdin kavereita, ketkä lähtee extempore risteilylle repii märkää perjantai-iltana, tai Leville viettämään uutta vuotta. Mutta sillä samalla sekunnilla, kun mä olen just sanonut, että en voi tänään lähteä mihinkään, avaan koti-oven ja vastaan juoksee oma lapsi maailman levein hymy huulilla mua halaamaan, en mä edes muista, että olen juuri kieltäynyt jostain reissusta. Mikään reissu ei voita sitä hetkeä, kun touhuat ja naurat omien lasten kanssa. Muutenkin näin juuri yli kolmenkympin ylittäneenä ainut muutos ei näköjään ollutkaan alaselkä jumi sohvalta noustessa, vaan kankkunenkin kestää neljä päivää.


Eikä elämä todellakaan lopu lasten saamisen myötä. Päinvastoin. Musta on kiva välillä vaan hetkeksi pysähtyä tuijottamaan ja ihmetellä, että miten mä olen saanut jotain noin upeeta aikaan tai pakata lapset autoon ja lähteä johonkin reissuun. Ainahan se tietysti ei ole kivaa, mutta yleensä. Joskus molemmat itkee ja huutaa naama punaisena samaan aikaan ja tekisi mieli pysäyttää auto moottoritien varteen ja juosta vaan metsään karjumaan. Ja se on varmasti vielä hauskempaa sitten, kun lapset ovat vähän vanhempia ja niiden kanssa voi touhuta vielä enemmän kaikkea. Ei niiden poikien reissujenkaan tarvitse loppua kokonaan. Eikä pidäkkään loppua. Nyt ne vaan sovitaan reilusti aikaisemmin mitä ennen. 


Nuorempana oli ihan kiva hölmöillä risteilyillä, elää huoletonta elämää ja olemalla vastuussa vain itsestä, joskus ei ehkä siitäkään. Vaikka välillä onkin raskasta ja väsyttää niin en mä silti vaihtaisi enää takaisin. Itseasiassa mä olen nyt just siinä missä aina haaveilinkin. Vaimo, oma rivitalo-asunto, lapsia ja koira. Oma mökki puuttuu enää, mutta pitäähän sitä jättää tulevaisuuteenkin haaveita ja tavoitteita. 


Kommentit

  1. Itsehän sain lapset 20-vuotiaana, joten nyt 30-vuotiaana elämä on vapaata kavereilla viihtyvien lapsien kanssa. Tsemppiä vaan sinne, tuo pikkulapsivaihe oli rankin. Nyt elämä on sellaista kun nuorenakin, vapaata ja rentoa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nyt nostetaan tissit pöydälle

Älä ole paha sisko, ole hyvä sisko!

Synnytys