Isi alakynnessä?

Synnytys. Elämän yksi ihmeellisimpiä asioita yhdessä raskauden kanssa. Nyt toisessa synnytyksessä mukana olleena jo vähän tiesin mitä tapahtuu milloinkin. Toki tämäkin synnytys oli erilainen ihan jo sen takia, kun elämme keskellä maailmanlaajuista pandemiaa ja kaikkea on rajoitettu, mukaan lukien synnytyksessä mukana olevia tukihenkilöitä. Raskaus meni yli lasketun ja käynnistysaika synnytykselle sovittiin 20.5 klo 9 Espoon sairaalaan. Heitimme Nellin kanssa vaimon sairaalan etuoville, josta hän jatkoi matkaansa kohti synnytysosastoa. Tuntuihan se todella oudolle, että tonne hän nyt menee synnyttämään meidän yhteistä lasta enkä saisi olla alusta asti tukemassa häntä. Ihan vaan sen takia, että puoli vuotta aikaisemmin joku söi lepakon toisella puolella maapalloa. Menimme Nellin kanssa Nellin mummille ja vaarille odottelemaan lisätietoa miten synnytys lähtisi käynnistymään. Tunnin päästä tuli viesti, että tänne jäädään eikä täältä pois lähdetä ennen, kuin vauva on ulkona. Tunnit kuluiv

Ihan alkuun haluan kiittää kaikkia teitä tuttuja ja tuntemattomia rohkaisusta ja tsempeistä mitä sain liittyen blogin kirjoittamiseen; KIITOS! En olisi ikinä uskonut, että yli 500 ihmistä lukee tuon ensimäisen julkasun. Olin varautunut siihen, että sen lukee vaimo, anoppi, sisko ja ehkä faija, jos osaa avata linkin Facebookissa. Mutta sitten siihen ihan oikeaan ekaan aiheeseen; Elettiin syyskuuta 2019, tarkemmin ottaen lauantai-iltaa. Vaimon viimeinen äitiyslomaviikko läheni loppuaan. Hän valitteli hieman outoa oloa ja vatsakipua. Jännitystä vain. Pakkohan sen on olla? Maanantaina koittaisi kuitenkin paluu töihin 1,5v jälkeen. Sunnuntai aamuna hän teki varmuuden vuoksi raskaustestin ja tikkuun tuli niin selkeät kaksi viivaa, kuin voi vain tulla. Miten voikin tulla niin monta erilaista tunnetta yhden sekunnin aikana. "mitä helvettiä, nyt jo?! " Raskaus oli kyllä ihan toivottu, mutten arvannut, että maaliin päästään ihan ekalla yrittämällä. Hetken hämmennyksen jälkeen pääll

7.7.2018 klo 18.22.   Tuona lauantaisena kesäiltana minusta tuli isi. Sitä on mahdotonta sanoin yrittää edes kuvailla miltä se tuntuu, kun kätilö nostaa ruttuisen pienen ihmisen äidin hellään syleilyyn, tai saatikka sitä, kun sain hänet ensimäistä kertaa syliini. Miten on edes mahdollista, että on tuntenut jonkun vaan 1 minuutin ja tiedät sillä samalla hetkellä, että rakastat tuota enemmän, kuin mitään muuta, koskaan ennen. Ensimmäisen kerran, kuin sain hänet syliini, onnenkyyneleet poskella valuen tuijotan tuota ihmettä, samalla, kun kuiskaan hänelle; ”älä pelkää, minä suojelen sinua kaikelta.” Tuona kesänä tuli paljon kuunneltua Arttu Wiskarin versiota – minä suojelen sinua kaikelta. Nyt se kappale tuli jotenkin mieleen. Nyt, 1vuosi ja 10kk myöhemmin meille on minä hetkenä hyvänsä tulossa uusi pikkuneiti enkä malta, että saan myös hänet syliini, kuiskaten hänelle nuo samat sanat.   Tässä blogissa on tarkoitus käydä läpi normaaleja arkipäiväisiä asioita isin näkövinkkelis