Isi alakynnessä?

Se oli maanantai 16.3 kun hallitus kertoi ottavansa  poikkeuslain käyttöönsä. Sinä päivänä me otimme myös Nellin pois päiväkodista. Päiväkodista johon Nelli oli juuri kerinnyt tottua. Tottua ajatukseen, että ei vanhemmat sinne lasta hylkää vaan sieltä haetaan aina myös takaisin kotiin. Tottua päiväkodin hoitajiin sekä uusiin kavereihin. Rytmiin mitä päiväkodissa elettiin. Kaikkeen siihen mitä päiväkoti tuo tullessaan. Sitten tuli korona joka käytännössä pysäytti koko maailman.  Niin se pysäytti myös Nellin päiväkoti taipaleen siltä erää. Kyllähän päiväkodit oli auki koko aika, mutta ne ketkä pystyi lapsen pitämään kotona tuon ajan oli suositeltavaa. Vaimolla onneksi alkoi äitiysloma niin pystyttiin pitää Nelli kotona. Ensin ilmoitimme, että Nelli on alkuun viikon poissa, kun ei tiedetty miten tilanne kehittyy. Sitten kuukauden ja loppujen lopuksi Nelli oli viisi kuukautta pois päiväkodista. Olisi varmaan vieläkin, jos meille ei olisi sanottu, että Nelli menettää päiväkotipaikan, jos ei

Taas yksi päivä lähenee loppuaan. Vaimo laskeutuu portaita alas nukuttamasta Nelliä. Tutun vaistomaisesti, mutta niin turvallisen tuntuisesti kietaisee vauvan syliinsä ja ruokkii hänet. Sitä ennen hän on antanut Nellille iltapuuron, vaihtanut vaipan, yöpuvun sekä pessyt hampaat. En tiedä onko joku äiti vaihe menossa Nellillä, mutta nykyään se ei anna mun tehdä mitään. Vaikka, kuinka yritän niin äiti kelpaa vaan. Todella turhautunut olo, kun itse haluaisi tehdä työpäivän jälkeen kaiken minkä vaan pystyy, mutta Nelli vaan huutaa, että äiti äiti. Toivottavasti jotain ohimenevää.  Vauvakin nukahtaa viimein yöunille. Sentään hänen vaipan ja yöpuvun saan vielä vaihtaa. Toistaiseksi ainakin.. En tiedä sääliikö sitten äitiä, mutta jostain syystä aina mun vaihtovuorolle sattuu se isoin tuotos. Kello on vähän yli yhdeksän ja viimein talossa on hiljaista. Istutaan sohvalla ja avataan telkkari. Vivia haukottelee ja kysyy ääneen, että ”miksiköhän mä olen väsynyt?” Siis äiti, joka nukkuu parhaimilla