Parisuhde koetuksella

Ei, me ei olla lähdetty Temptation Islandille testaamaan, että kestääkö meidän parisuhde. Me ollaan tehty kaksi lasta. Se on muuten taatusti kovempi testi parisuhteelle, kun mennä 12 pissiksen kanssa mökille kuuntelemaan tälläisiä iskuyrityksiä; ”Nyt kun on tää korona, me ollaan kaikki täällä ihan horona”. Vittu! Oikeesti? Onkohan noi tyypit keksinyt noi ihan ite, vai onko jonkun duunihomma keksiä noita laineja mitä nää viskoo tuolla telkkarin prime timessä varatuille miehille/naisille yrittäen rikkoa samalla niiden parisuhteen. 

Olen kuullut, että joku on tehnyt joskus tutkimuksen siitä, että tilastollisesti eniten eroja tulee ennen, kun lapsi täyttää yhden vuoden. En valitettavasti voi linkata tähän lähdettä, koska en edes tiedä onko tälläistä tutkimusta oikeasti tehty, mutta en kyllä epäile yhtään etteikö näin olisi. Vauvavuodessa on monen monta erilaista ja uutta tunnetta mitä ei välttämättä ole ennen kokenut. On itkua, on naurua, pelkoa, ahdistusta, on onnenkyyneleitä, on väsymystä, on huutoa. Sanoinko jo, että on väsymystä? Voi olla, että jopa samaan aikaan tulee kaikki nää fiilikset esille. Me ollaan onneksi selvitty kuivin jaloin jo yhdestä vauvavuodesta. Itseasissa mun mielestä me selvittiin siitä jopa ihan kiitettävästi, mutta entä tästä toisesta? Vielä, kun lisämausteen tuo V8 turbomoottorilla varustettu taapero. Toista vauvavuotta on nyt takana 9kk ja rehellisesti voin sanoa, että nyt tekee kyllä tiukkaa. Ei me eroamassa olla, sen tiedän varmasti, mutta vaikeita hetkiä on nyt ollut usein. Tuntuu, että koko ajan joku huutaa. Vaikka ei edes huutaisi, niin saatan ärähtää vastaukseksi, koska automaattisesti oletan jonkun huutavan. 

Esimerkiksi viimeviikolla syötiin koko perhe yhdessä aamupalaa. Kaikki oli jees. Naurettiin ja hymyiltiin. Laulettiin. Just sellainen korni elokuvista tuttu täydellisen perheen aamupalakohtaus. Koska mikään hauskahan ei lapsiperheessä kestä ikuisuutta, niin noin 10s aamupalan jälkeen oli tilanne jo räjähtänyt. Kaikki alkoi siitä, kun puin meidän kaksivuotiaalle sukkahousut jalkaan. Etukäteen voisi ajatella, että on helppo homma sen jälkeen, kun olet oppinut pukemaan käden kokoiselle vauvalle bodyn päälle, rikkomatta sen kananmunankuoren paksuista päätä, mutta ei saatana. Kun sen koko elämä romahtaa, kun sukkahousut on laitettu huonosti. Enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, että mitenniin ne oli muka huonosti. Yritän selittää, että ”Nelli rakas, noin niiden pitääkin olla, noin ne oli eilenkin sulla jalassa” ja samaan aikaan Nelli itkee ja raivoaa, kuinka ne on huonosti. Huomaan kuinka mulla alkaa jo verisuoni katketa päästä, kun ei saa minkään näköistä kontrollia tähän hommaan. Ennen, kuin kerkiän avata suuta ampaisee vaimo keittiöstä olkkariin ja huutaa, että nyt ne sukkahousut jalkaan eikä yhtään kiukuttelua. Samalla mä huudan vaimolle, että nyt loppu toi huutaminen, ei toi auta yhtään tässä tilanteessa nyt. Ei niin kun mitään järkeä. Yks kiukuttelee sukkahousuista, toinen huutaa, kun ne ei mene ilman kiukuttelua jalkaan ja kolmas huutaa, että ei saa huutaa. Henkisesti raskasta, kun sekunnissa kaikki on täydellisestä aamupala hetkestä räjähtänyt ihan käsiin. 

Mistä se sitten johtuu? 

Iso syy on varmasti univaje. Linnea on nukkunut 9kk aikana ehkä kaksi yötä niin, että ei ole herännyt kertaakaan. Muuten joko Vivia tai minä ollaan tunteja hereillä yöllä, nostelemassa tuttia tai hyssyttelemässä takaisin uneen. Ja, kun kaikki on koko ajan enemmän tai vähemmän väsyneitä niin pienistä puroista kasvaakin järvi. Toinen syy on yhteinen aika. Tai siis sen puute. Viimeiseen 1,5v me ollaan oltu kahdestaan tasan yhden tunnin. Päästiin puoleksi tunniksi pelaamaan sulkapalloa kahdestaan. Ja nopeasti käytiin kaupassa sen jälkeen. Viimeksi ollaan oltu kahdestaan juhlimassa heinäkuussa 2019 Tikkurilafestivaaleilla. Siitä on pitkä aika. Miettikää. Ei ollut koronasta tietoakaan vielä silloin. 

Se lohduttaa, että tiedän meidän seuraavan yhteisen ajan olevan päivä päivemmältä lähempänä. Itseasiassa sen piti olla jo viime viikonloppuna. Linnea oppi vihdoin ja viimein juomaan tuttipullosta. Aikaisemmin ei suostunut edes vilkaisemaan kohti tuttipulloa. Sovittiin, että Linnea ja Nelli menisi molemmat mummille ja vaarille yöksi ja me saisimme vihdoin kahden keskistä aikaa. Hyvää ruokaa, hyvää viiniä, juustoja, hiljaisuutta. Rauhaa. Yhdet kunnon yöunet. Paria päivää ennen viikonloppua kokeiltiin kotona vielä varmuuden vuoksi, että suostuuhan Linnea juomaan keskellä yötä tuttipullosta, kun herää huutamaan nälkäänsä. Linnea oli näköjään erimieltä viikonlopun suunnitelmista eikä suostunut millään ottamaan maitoa pullosta. Päätettiin sitten, että Nelli menisi yöksi lauantaina ja vietäisiin Linnea sinne sunnuntaina muutamaksi tunniksi, että voidaan käydä rauhassa edes lounaalla kahden kesken. 

Alettiin valmistautumaan kohti lounasta. Kyllä, vaimoni laittoi ihan meikkiä ja mä kaivoin vaatekaapista pikkasen parempaa paitaa, kun hupparia päälle. Vaikka kyse onkin vain ja ainostaan yhdestä lounaasta ravintolassa, joka on monelle niin arkinen ja jokapäiväinen asia niin näin perheellisille se on kuulkaa iso asia. Jos näet jonkun pariskunnan hienosti pukeutuneena ja pänttäytyneenä jossain arkisessa paikassa syömässä niin he todennäköisesti eivät olet menossa linnan juhliin vaan he ovat saaneet lapset johonkin hoitoon. Jotain tää väsymys ja koko ajan varpailla olo on saanut mussa aikaan, kun Vivia tuli vessaan hössöttämään jotain jostain dödöstä, että olenko nähnyt sitä. Samaan aikaan Linnea huutaa sängyssä ja mä en tiedä, että alanko nyt etsiä jotain helvetin dödöä vai yritänkö hiljentää ton itkevän vauvan. Mulla on sellainen huono tapa, että jos Vivia kysyy multa jotain ja samaan aikaan joko Nelli tai Linnea huutaa taustalla niin mä meen ihan lukkoon. Sanoin, että jos ei ole alhaalla vessassa eikä täällä yläkerran vessassa niin sitten en osaa sanoa. Se dödö löytyi kuivausrummun päältä, Vivian omasta meikkipussista. Löytyi vielä muuten yllättävän nopeasti, ihan, kuin hän olisi tiennyt, että se on siellä ja olettanut myös mun tietävän, että se on siellä. Oltiin kuukausi sitten kylpylässä, olisikohan sanonut siellä, että hän laittaa nyt tän dödön tänne, että muista sitten, kun sitä kysyn ja tää oli nyt joku testi, että kuuntelenko. Tästä koko dödö keissistä tuli ihan jäätävä riita lopulta. Normaalisti mä olisin hetken päästä antanut pusun otsaan ja pyytänyt omalta osalta riitaa anteeksi ja sanonut, että nyt lähdetään syömään. Nyt tokasin vaan, että mä en muuten sun kanssa lähde yhtään mihinkään, eikä muuten lähdetty. Ehkä me saadaan vielä uusi yritys joku toinen kerta. 

Me ollaan kyllä moneen kertaan puhuttu, että jos jokin on varma niin se, että me ei erota vauvavuotena. Vauvavuosi on niin raskas ja tunteellinen ihan jokaiselle, että siinä ei ole järjen kanssa paljon tekemistä. 

"Mihin sä itse purkaat pahaa oloa ja väsymystä? Siihen kaikista rakkaimpaan koska tiedät, että se kestää sen

Joku voisi vaikka nyt heittää hassunhauskan kommentin, että ”no mitäs hankitte lapsia”. Silti elämäni paras päätös oli hankkia lapsia. Vaikkakin välillä vituttaa ja tekisi mieli huutaa, että nyt kaikki hiljaa ja me tehdään just niin miten mä sanon eikä kukaan kiukuttele. Silti en vaihtaisi päivääkään, koska haluan uskoa, että kaikki kiukuttelut ja huutamiset yms tunteet kuuluvat tähän hommaan ja kasvattavat meitä ihmisinä, lapsina ja vanhempina. Perheenä.  

Miten te ootte pärjännyt vauvavuoden läpi? Onko ollut vaikeuksia tai aikomusta luovuttaa sen toisen suhteen? 

- Isi alakynnessä? 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lapsen ruutuaika

Synnytys