Onni rutiineista

Rutiinit. Tuo mystinen sana, jota ainakin meillä voisi verrata ydinfysiikkaan. Ennen esikoisen syntymää en juuri elänyt rutiinien kautta. Oikeastaan ainut rutiini minkä muistan oli, kun vielä pelasin jääkiekkoa niin laitoin aina oikean luistimen jalkaan ennen vasenta. Mulle oli ihan sama söinkö aamupalan klo 8 vai klo 9 ei se vaikuttanut mun loppupäivään millään tavalla. Ulkopuolisen tai lapsettoman on varmasti vaikea ymmärtää lapsiperheiden rutiineja. En mäkään ymmärtänyt aikaisemmin. En ymmärtänyt miksi kaverin perheessä herättiin jo 8 tai miksi puuro piti syödä 8.30 eikä 9. Nyt ymmärrän. Ja oikein hyvin. On tullut myös opittua kantapään kautta. Onneksi lapset opettavat myös meitä. Ei me voida etukäteen tietää mitkä rutiinit sopivat meille tai pitääkö meillä olla just tuo rutiini, joka Virtasten perheellä on. Meidän täytyy vaan oppia tuntemaan lasten tarpeet ja sitä mukaan rakentaa niistä rutiineja.

Nykyään sitä osaa arvostaa omaa aikaa paljon enemmän, kuin ennen lapsia. Mulle on tärkeää, että saan illalla lasten unille menon jälkeen hetken rauhoittua sohvalla ja laittaa Netflixin pyörimään. Oli kello miten paljon tahansa sen jälkeen, kuin lapset on nukahtanut, mutta mä tarvitsen tuon hetken. Ja mä tiedän jo tasantarkkaan aamulla, kun herätään, että monelta Nelli menee esim päiväunille ja monelta yöunille. Kirurgin tarkkaa touhua.

Meille kaikista paras aika herätä on ennen 8. Silloin me syödään puuro ajoissa ja keritään touhuta hyvin ennen lounasta, josta mennään suoraan päiväunille. Se on uskomatonta miten tärkeää rutiinit on tuon ikäiselle lapselle ja miten pienestä kaikki on kiinni. Silloin, kun lounaan jälkeen mennään suoraan päiväunille niin Nelli nukahtaa vartissa, mutta jos jäädään edes hetkeksi leikkimään lounaan jälkeen niin saattaa mennä koko pakka aivan sekaisin ja nukahtaa vasta 45 min taistelun jälkeen.

Nelli on aina nukkunut hyvin ja melkeinpä syntymästä asti täysiä unia. On menty ajoissa nukkumaan ja herätty ajoissa. Niiden kautta on ollut helppo rakentaa päivärutiinit, joita on yleensä noudatettu sveitsiläisen taskukellon tarkkudeella. Nykyään hän saattaa tosin herätä vasta 9 jälkeen. Jonkun korvaan voi kuulostaa ihanalta. Onhan se kiva nukkua myöhään, mutta tästä johtuen päivän rutiinit menee totaalisen uusiksi.

Normaalisti päiväunille mennään puolenpäivän aikaan ja nukutaan tunnista kahteen, jolloin Nelli on tarpeeksi väsynyt menemään yöunille hyvissä ajoin. Nyt, kun ollaan herätty niin myöhään niin tiedän tasantarkkaan, että on ihan turha edes yrittää nukuttaa päiväunille normaalin aikaan. Joko Nelli nukahtaa tosi myöhään eikä todellakaan ole menossa klo 20 yöunille tai sitten ei ole järkeä laittaa päiväunille ollenkaan, jolloin menee aikasin yöunille, mutta loppuilta on pelkkää kiukuttelua, kun on väsynyt. Eihän se ole lapselle itsellekkään kiva kiukutella monta tuntia illalla, kun päiväunet on jäänyt välistä sen takia, kun on herätty vasta 9 jälkeen. En pidä rutiineja sen takia tärkeänä, että meille vanhemmille jäisi mahdollisimman paljon omaa aikaa. Rutiinit on tärkeitä sen takia, että lapsi tuntee itsensä onnelliseksi. Silloin, kuin me noudatamme rutiineja Nellille maistuu ruoka paremmin, jaksaa leikkiä, on iloinen ja nukkuu paremmin.

”Nelli huutaa, kun palosireeni ja lähtee samalla konttaamaan kohti yläkertaa ja saa juuri ja juuri huudon ja itkun seasta sanottua, että; isi lopeta! Nyt on nukkuaika”

On tullut tehtyä myös virheitä. Kukapa ei olisi? Mun mielestä isyyteen ei synnytä vaan siihen kasvetaan ja yhdessä lapsen kanssa opitaan. Oltiin jo viikon verran herätty miten sattuu ja, kun taas yksi ilta normaalia myöhemmin vaapuin Nelliä nukuttamasta väsyneenä alakertaan, päätin, että huomenna me herätään ajoissa ja palataan taas normaaliin takaisin. Klo soi 7.30, hieraisin silmiä, haukottelin ja nousin ylös. Varovaisin askelin yritin poistua makuuhuoneesta, etten herättäisi vaimoa ja vauvaa. Sehän on muuten maailmankaikkeuden vaikein homma, hiippailla ulos huoneesta missä vauva tai lapsi nukkuu ilman, että kukaan ei herää. Tai sama homma, kun pikkuhiprakassa tulet illanvieton jälkeen kotiin ja yrität olla pitämättä ääntä. Omasta mielestä sä olet ihan hiirenhiljaa, mutta todellisuudessa naapuritkin herää.

Hiippailin Nellin huoneeseen ja rauhallisesti silittelin tuota nukkuvaa tuhisijaa ja kuiskasin; ”Huomenta rakas, mentäiskö alas katsomaan muumeja”. Nostin hänet sängystä syliin ja jumalauta mikä huuto. Nelli ei ole ikinä huutanut ja kiljunut niin kovaa, kun silloin. Yritin hyssytellä, että ei hätää, ei herätetä äitiä ja vauvaa, mennään me alas katsomaan muumeja. Päästiin alakertaan ja Nelli huutaa, kun palosireeni ja lähtee samalla konttaamaan kohti yläkertaa ja saa juuri ja juuri huudon ja itkun seasta sanottua, että ”isi lopeta! Nyt on nukkuaika”. Ajatus ehkä hyvä, mutta siinä kohtaa, kun Nelli herättää vauvan huutamaan ja sen jälkeen väsynyt vaimo alkaa vielä huutamaan mulle niin voinemme ottaa opiksi tästäkin. ÄLÄ IKINÄ HERÄTÄ NUKKUVAA LASTA.

Muistan omasta lapsuudesta lauseen "koitas herätä jo, muuten loppupäivä on pilalla" Nyt vasta ymmärrän sen merkityksen. Ei ehkä vielä ole tarpeeksi myöhäistä pyytää faijalta anteeksi omaa kiukuttelua, kun on tultu herättämään aamulla kesken unien. Mun parastahan se vaan ajatteli.